35-vuotiaana menin naimisiin 24-vuotiaan miehen kanssa. Mutta rakastimme toisiamme emmekä välittäneet muiden mielipiteistä. Kuusi kuukautta häiden jälkeen tyttäremme syntyivät. Rakastin tyttäriämme. Sitten asiat alkoivat mennä pieleen.
Mieheni alkoi jäädä myöhään töihin yhä useammin. Joskus hän ei tullut kotiin yöksi. Ymmärsin, että hän työskenteli kovasti meidän ja tyttöjen vuoksi. Hän matkusti työnsä puolesta, mutta emme tunteneet taloudellista painetta. Hän jätti viikoksi 3 000 grivnaa kotitalouden menoihin, mikä riitti meille. Pärjäsin ilman lastenhoitajaa enkä kiirehtinyt palaamaan töihin. Äitiys oli ottanut minut täysin valtaansa. Ehkä tein virheen.
Vuoden aikana lihoin kahdeksan kiloa ja tunsin lihovani tasaisesti. Heti kun tyttäreni menivät nukkumaan, minulla oli pakottava tarve syödä.
Tyttöjen kasvaessa kulumme kasvoivat. Hän alkoi jättää melkein 4 000 grivnaa viikossa. Hän teki lisätöitä ja palasi rehellisesti kotiin lähinnä vain nukkumaan. Intiimielämämme muuttui satunnaiseksi.
Aamuisin en löytänyt häntä vierestäni. Hän vetäytyi hiljaa nukkumaan keittiön sohvalle peiton alle. Hän sanoi tekevänsä niin, koska poltti öisin eikä halunnut herättää meitä.
Eräänä yksinäisenä yönä kysyin, paljonko hän ansaitsi yhteensä. Hän vastasi tylysti, vastaten kysymykseeni toisella kysymyksellä: «Puuttuuko sinulta jotain?» Seuraavana aamuna näin keittiön pöydällä 5 000 grivnaa ja ymmärsin, että Volodya rakasti meitä. Tämä jatkui melkein puoli vuotta. Maanantaisin hän jätti aina 4-5 tuhatta grivnaa. Sitten hän katosi kahdeksi päiväksi. Illalla hän palasi, iloisena.
Hän pakkasi housut ja paidat matkalaukkuun ja suuntasi ovelle. Asetuin oven eteen ja kysyin: «Oletko lähdössä?» «Kyllä, olen lähdössä.» «Miksi?» «Tulen takaisin.» «Mistä?» «Menustasi.» «Se ei ole minun. Se on kaupan.» «Yksi annoksista on sinun.» «Mikä?» «Sillä ei ole enää väliä.» «Entä lapset?» «Minä huolehdin heistä.»
Viikon kuluttua hän siirsi tililleni 5 000 grivnaa. Menin nostamaan sen. En ole tuhlaileva ihminen. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka asuvat kaukana pääkaupungista ja pystyvät elättämään koko perheen tuolla rahamäärällä. 5 000 kuukaudessa. Mutta minä en. En halua kasvattaa lapsia, jotka ajattelevat vain ruokaa ja vaatteita.
Haluan kasvattaa lapsia, joilla on avoinna maailma täynnä mahdollisuuksia. Soitin ja kerroin hänelle, että hyväksyn elatusavun lapsille. Hän vaikutti rauhalliselta. «Selvä, odotan. Mutta jos haluat, voimme ratkaista asian ilman oikeuden väliintuloa. Annan sinulle 12 000 grivnaa kuukaudessa, ja annat kuitin jokaisesta siirrosta. Ehkä annan sinulle myös tuhat lisägrivnaa lasten hemmottelua varten. Jos menet oikeuteen, saat vain kolmanneksen virallisista tuloistani, mikä on vain 3 000 grivnaa. Mieti sitä. Et saa enempää.»
«Mutta ennen sain 20 000», sanoin, «Olet muuttanut mieltäsi.» «Se oli ennen. Käytin sinua joskus. Nyt kaikki on muuttunut. Olen pahoillani. Tässä elämässä kaikesta pitää maksaa.» «Ymmärrän. Mutta etkö ole huolissasi lapsista?» «Ellei olisi lapsia, et saisi minulta penniäkään.» Hän sulki puhelimen. Istun ja mietin. Mitä minun pitäisi tehdä? Elämä on niin epäoikeudenmukaista.
Nämä pimeät palkat ovat yksinkertaisesti kestämättömiä. Asianajajani sanoi minulle: «Hyväksy se, se on sinun etusi. Muuten saat vain sen, mitä ex-miehesi sanoi.» Soitin Volodyalle ja sanoin, että hyväksyn. Hän vastasi ylimielisesti: «Kuka sitä olisi epäillyt?» «Huomenna illalla kello 19:00 tule kahvilaan ‘Descent’ ja tuo 5 000
kuitti. Toistaiseksi.» Hän istui kahvilassa syömässä.
En odottanut mitään sellaista mieheltäni: hän vaati, että hyväksyisin minimimäärän elatusapua lapsille, koska hän uskoi, että häviäisin joka tapauksessa oikeudessa. Kaikki tiedot löytyvät kommenteissa olevasta linkistä.
